Ihan pihalla - fuksina olemisen ihanuus ja kurjuus
Fuksivuosi on ainutlaatuista aikaa elämässä. Varsinaissuomalaisen osakunnan tiedotussihteeri (ja vuoden 2008 fuksi) Matti Lehto ihmetteli syksyllä 2009 ilmestyneessä Varsinaissuomalainen-lehdessä fuksiuden iloja ja suruja.
On helppoa sanoa, että yliopistouran fuksivuoden aikana elämäni on muuttunut enemmän kuin koskaan. 12 kuukaudessa muutamat asiat pysyivät itsepintaisesti ennallaan, kuten koko Helsingissä oleilun aikana jääkaapissani asustanut mustaherukkahillo, jonka edellinen asukas minulle jätti. En raaskinut heittää sitä pois - kuuluuhan se melkein kalustukseen. Parasta ennen -päivämäärää en uskaltanut edes katsoa.
Kuitenkin valtavan moni muu asia on nykyään aivan erilailla kuin ennen. Oli luonnollisesti suuri elämänmuutos muuttaa Helsinkiin, minulle varsin tuntemattomaan paikkaan. Vielä viikkoa ennen opintojen alkua en osannut edes Senaatintorilta rautatieasemalle. Vaikka “suureen maailmaan” kovin kaipasinkin, halusin säilyttää jotain varsinaissuomalaista kuitenkin mukanani. Maksoin siis osakunnan jäsenmaksun, koska onhan se virkistävää löytää keskeltä Helsinkiä edes yksi paikka, jossa tiedetään edes suunnilleen, missä sijaitsee sellainenkin paikka kuin Koski Tl.
En voi sanoa, että suhteeni osakuntaan oli alusta alkaen ruusuinen ja läheinen. Olen sitä sorttia, että minut täytyy pakottaa ja taivutella kaikkeen, vaikka samalla lähden myös helposti mukaan mihin vain. Kävin toki kirjoittamassa nimeni matrikkeliin aivan syyskuun alkupäivinä, mutta muuten osakunta hieman jäi. Olihan sitä kaikkea “parempaa” tekemistä. Syksyn ajan olin kaikkea muuta kuin malliosakuntalainen.
“Miten sä Matti oikein ajauduit osakuntaan”, kysyi joku kesäretkellä Uuteenkaupunkiin. Kukaan ei tahtonut muistaa. Ja suoraan sanottuna en oikein muistanut itsekään. Kenties se oli fuksiystäväni Heidin epätoivoinen yritys värvätä minua emännistöön Fabianinkadulla törmätessämme talvisessa räntäsateessa. Heidin tarina hänen yksinäisestä perunankuorinnastaan kosketti niin, että päätin auttaa kaveria hädässä. Ryhdyin virkailijaksi ja sille tielle jäin. Apuemännyys toi syyn tulla kuntailtoihin, ihan kuin semmoista oikeasti edes tarvitsisi. Ja pian se syy ei ollutkaan enää pelkkä apuemäntänä olo vaan rento ilmapiiri ja hengailu.
Yksi suosikkihetkistäni vuoden varrella oli pikkujoulut, jotka fuksit järjestivät civiksille. Riisipuuro ja juomalaulut sopivat yhteen odotettua paremmin kuin ensin voisi uskoakaan. Toinen mukava muisto liittyy vuosijuhliin. Vaikka pihinä poloisena en itse juhlallisuuksiin osallistunutkaan vaan lämmittelin lasagneja osakunnalla, olin jatkoilla ehdottomasti mukana tanssimassa diskossa yksin Abban tahtiin.
Kokonaisuudessaan ensimmäistä vuotta yliopistolla kuvailisin kahdella sanalla: ihan pihalla. Sitä todellakin olin. Haahuilin sinne ja tänne tietämättä mitään. Ärsyttävintä oli myös se, etten tiennyt sitä, mitä en tiennyt. Mutta se onkin fuksin ihana etuoikeus: on sallittua olla ihan pihalla.